Historia

Tutustuin Masaan ollessani ratsastustunneilla Evitskogin ratsastuskoulussa, jossa ruuna oli tuntihevosena. Aloittaessani siellä monta vuotta sitten, ihailin Masaa boksin ulkopuolelta, olihan se niiiin valtava, ja “hyvien ratsastajien” ratsu, taso jolle olisi vielä matkaa...
Niinpä tyydyin muutamaksi vuodeksi poneihin, kunnes kerran sain kunnian nousta Masan selkään, hytkyin kyydissä tunnin, valittelin kamalaa ravia ja...ihastuin täysin. Siitä alkoi yhteinen taipaleemme, ratsastin Masalla melkein joka tunnilla, tutustuin ja ihastuin vielä enemmän.

Ruuna imppasi, oli laiskanpulskea, pelleili ja satulakin painoi niin paljon, että kädet väsyi sitä kantaessa, mutta aina yhtä onnellisena hyppäsin kyytiin ja hikoilin koulukiemuroita tehden vuodesta toiseen.

Tallin ajanlasku alkoi, kun tallin omistaja menehtyi. Tunsin, ja niin tunsi varmaan moni muukin, että nyt oli tallin kulta-ajat ohi, ja oli vain ajan kysymys milloin pommi tiputettaisiin, talli myytäisiin. Tämä tapahtui vuosi omistajan menetyksen jälkeen, enkä ihmetellyt, ehkä se oli parempi näin päin. Harmittelin kovasti, olihan talli jo tuttu monen vuoden jälkeen, hevoset rakkaita, uusia ystäviä kasaantunut roimasti, mutta Masaa minä surin tosissani. Tiesin, että meillä ei olisi varaa ostaa sitä, olihan se kovan tason kouluhevonen.

Tuttu tiesi kertoa mikä hevonen oli milloinkin myyty, ja odotin pelonsekaisin tuntein milloin Masa löytäisi uuden omistajan, ja parin viikon kuluttua sainkin kuulla, että ukko saisi kodin, johon myös toinen tallin ruunista tulisi. Tiesin tulevat omistajat, mukavia henkilöitä ja varmasti osaisivat hoitaa hevosia. Kuitenkin pieni ääni sanoi päässäni että Masa oli elämäni hevonen, sellaisistahan ei voi päästää irti, joku varmasti tietää sen tunteen!
No enhän minä mitään voinut tehdä, olin iloinen uusien omistajien puolesta, hyvän hevosen saisivat, ja toivoin salaa että voisin joskus tulla morjenstamaankin Masaa.

Elin tässä uskossa viikon, kunnes tuttu ilmoitti että kaupat oli peruttu, Masa oli myynnissä, ja jos sitä ei myytäisi, se päätyisi teuraaksi. Armonaikaa oli viikko, sinä aikana minun piti siis saada suostuteltua vanhemmat, löytää tallipaikka, ja mikä tärkeintä, hankkia rahaa.

Juttelin yhtenä iltana äitini kanssa, ja aloitin pitkän itkuntäytteisen selityksen (en suosittele!) siitä, että nyt oli sellainen juttu, että tuo hevonen oli SE hevonen, se olisi pakko ostaa! Sain suostutella kauan (tätäkään en suosittele!), ja sain ehdot: jos isäni maksaisi hevosen oston ja minä ylläpidon, saisin siunauksen sen hankkimiseen. Täten oli ensimmäinen este ylitetty, seuraavana olikin vielä isältä anelu edessä. Siinä ei kauaa kestänyt, jos hevonen olisi alle 2000 euroa, se olisi minun.

Seuraava ongelma olikin että mihin tallille se tulisi? Itse asiassa minulle asia oli itsestäänselvyys, olin hoitanut hevosia vuoden viereisellä itsehoitotallilla, jossa sattumoisin oli karsina vapaana. Sinne sen laittaisin, soitto tallinomistajalle ja paikka oli minun. Ainoa huono puoli oli, että joutuisin tekemään aamu- ja iltavuoroja tallilla, mutta olen selvinnyt tähänkin asti lukion kiireistä huolimatta.

Nyt olisi siis enää edessä ongelmat nimeltään hevosen omistajan kanssa keskustelu sekä raha. Koska olin, ja olen edelleen 16-vuotias, töitä on hankalaa löytää. Vuokraajilta saan tulot tallimaksuun, itselläni sen verran varoja että pystyn hevosen elättämään.

Masan ostaminen olikin hieman kinkkisempi juttu. Koska hevoskokemusta oli “vain” 11 vuotta, ei oltu varmoja, pärjäisinkö hevosen kanssa, joka oli jo 17-vuotias imppaaja, ja jolla oli “vanhan miehen vaivoja”, eli yskää ja jalkavaivoja. (tähän huomautus, en ole vieläkään nähnyt yhtään vanhan miehen vaivoja...) Hinta oli myös päätähuimaava, hurjat 500 euroa joutuisin pulittamaan! Eli teurashintaan sen saisimme.
Jouduimme valehtelematta suostuttelemaan omistajan siihen, että ostaisimme sen, se oli varmaan elämäni pelottavimpia hetkiä!
Oli aivan fifty-fifty saisimmeko ruunan, vai emmekö. Huh, vieläkin sydän hakkaa kun mietin niitä pitkiä hetkiä tallin kansliassa...

Joka tapauksessa, en tiedä mikä ihme tapahtui, mutta loppujen lopuksi omistaja suostui, paperit allekirjoitettiin, ja hevonen oli vihdoinkin meidän!

Masan noutamisesta kerron sen verran, että se ei ollut iloinen tapahtuma. Talli oli tyhjä ja pimeä, muut hevoset oli viety ja ainoastaan omani odotti siellä, samoin kuin kaksi vanhaa rakasta hevosta, jotka lähtisivät vihreille laitumille.
Yleensä hevosen saamisen pitäisi olla onnellinen tapahtuma, mutta kun mietitte, että kävelette tuttuun talliin, jossa ei enää ole elämää, vain se yksi hevonen ja kaksi muuta, jotka kulkevat kohti loppuaan, kaikki karsinat tyhjinä, tieto siitä että tämä on viimeinen kerta kun astutte talliin, itkevä ex-omistaja, se tuttu ja turvallinen tuoksu jonka haistatte viimeisen kerran, muistot... Siinä itkettää karskimpaakin miestä. Joten ette varmaan ylläty, jos paljastan että hädin tuskin näin mihin suuntasin, niin valtaisa oli kyynelten tulva.

Hevonen saatiin kuitenkin lastattua, kiitin ja hyvästelin tallilaiset, katsoin viimeisen kerran tallia, ja niin me lähdimme matkaan, hevonen ja omistaja. Vielä kiitos nykyisille tallilaisille!

Kun saavuimme Masan pihaan, olin pitänyt itselleni puhuttelun, ja hymyssä suin otin hevosen ulos trailerista, josta se tulikin tyylikkäällä tasajalkaloikalla, ja lähti pukitellen juoksemaan laitumella, jota en ole ikinä nähnyt sen tekevän! Raukka kun ei ollut koskaan ollut postimerkkiä suuremmalla alueella irroittelemassa, ja se suuri vapaus mahtoi tuntua upealta!

Sain, ja saan edelleen valtavasti apua tallilaisilta, ilman heitä en olisi todellakaan selvinnyt näinkään pitkälle!
Ja tähän päätän muistelmani, aamen.